Minkälainen on paras mahdollinen yhteiskunta?

Politiikassa oikeat kysymykset ovat oikeita vastauksia tärkeämpiä. Vastaukset ovat parhaimmillaankin vain hetkellisiä kokeiluja kysymykseen vastaamisessa, tiettynä aikana, tietyissä olosuhteissa. Kysymys pysyy. Siksi se on syytä valita oikein.

Politiikassa oikeat kysymykset ovat oikeita vastauksia tärkeämpiä.
Vastaukset ovat parhaimmillaankin vain hetkellisiä kokeiluja kysymykseen vastaamisessa, tiettynä aikana, tietyissä olosuhteissa. Kysymys pysyy. Siksi se on syytä valita oikein.

Jos ideologioita purkaa palasiksi huomaa niiden jakautuvan kahteen. Niihin, joiden mielestä oikea politiikan kysymys on "minkälainen on paras mahdollinen yhteiskunta?". Ja niihin, joiden kysymys on "kuinka voimme pitää nämä villit pedot suojattuina toistensa järjettömältä toiminnalta?". 

Demos Helsingin kysymys on minkälainen on paras mahdollinen yhteiskunta? Meistä politiikassa on hedelmällisempää tavoitella parasta mahdollista yhteiskuntaa kuin pohtia kontrollin keinoja. Kiistattomin vastaus kysymykseemme on onnellisuus, ovathan muut yhteiskunnalliset toimet vain keinoja onnellisuuden toteuttamiseen (tulonsiirrot, lait, valistus jne.) tai ehtoja sen reiluun jakautumiseen (oikeudenmukaisuus, tasa-arvo jne.). Olemme myös taipuvaisia ajattelemaan, että parhaimman mahdollisen yhteiskunnan lopputilaa on vaikeaa määritellä, mutta on olemassa selviä, järkeviä periaatteita sen tavoitteluun.
Näistä lähtökohdista julkaisimme tänään Onnellisuuspoliittisen manifestin (PDF) yhteystyössä WWF:n kanssa. Pohdimme manifestissa erityisesti kestävää hyvinvointia, eli yhden maapallon resursseihin mahtuvaa onnellisuutta.
Tämän manifestin tekijät jakavat siis perinpohjaisen uskon edistykseen. Siihen, että maailma voi muuttua paremmaksi ihmisten yhteistoiminnalla. Edustamme renessanssissa syntynyttä poliittista edistyksellisyyden perinnettä. Se ei kumarra puolueita vaan tekee ne mahdollisiksi. Edistys on kaikkien poliittisten ideologioiden olemassaolon edellytys. Sen kannattajat tunnistavat sen kiistattoman totuuden, että tämän maailman ja paremman maailman välillä ovat yksin tekoni.

Edistyksellisiä löytyy jokaisesta puolueesta. Siksi ehdotamme manifestillamme, että monia aatteita ja teemoja maailmaan kätilöinyt edistyksellinen perinne ja sen nykyiset edustajat nostaisivat nyt onnelisuuden politiikan keskiöön.
Politiikassa tulee viimein tunnistaa aikamme yhteiskunnan fundamentit: ihmiset kokevat olevansa vapaita ja luonnonvarat ovat rajallisia (ja rajat lähellä). Onnellisuuspolitiikka sopii näihin fundamentteihin, liberaaliin yhteiskuntaan ja niukkoihin luonnonvaroihin. Liberaaliksi sen tekee monenlaiset mahdolliseksi kytkökset olemassaoleviin ideologisiin pohjiin. Niukkuuteen se sopii, sillä se ehdottaa, että lähdemme etsimään luonnonvarojen kulutusta suorempia keinoja onnellisuuden saavuttamiseen.

On siis aika määritellä oikeudenmukaisuus uudestaan. Kenties jotenkin näin: Oikeudenmukaisuus on oikeudenmukaisuutta onnellisuuden tavoittelussa ja kaikkien tasa-vertaista mahdollisuutta hyvään elämään. Kaikilla on oikeus tasavertaiseen onnellisuuden rakentamiseen. Onnellisuuden tasa-vertaisuus on vasemmistolaisen onnellisuuspolitiikan ydin.

Miten onnellisuus sitten jakaantuisi oikeudenmukaisesti? Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa hyveistä seuraa onnellisuutta: terveellistä elämää viettävä tulee onnelliseksi; lapset hyvin kasvattava tulee onnelliseksi, pienen hiilijalanjäljen omistaja tulee onnelliseksi. Tällaisessa yhteiskunnassa ei siis palkita suuripäästöisestä auton valinnasta tai liiasta töille omistautumisesta. Onnellisuuden reilu jakaantuminen on oikeistolaisen onnellisuuspolitiikan ydin.

Entä ne poliittiset keinot? Kuinka onnellisen yhteiskunnan päämäärää tulisi tavoitella? Tiedämme, että onnellisuutta on mahdotonta rakentaa yksin. Tiedämme myös, että sitä on mahdotonta lopullisesti ostaa tai saada yhteiskunnalta. Onnellisuus on erityislaatuinen ja monimutkainen asia. Koska se ei ole lopputila vaan toimintaa, sitä ei voi perinteisessä merkityksessä tuottaa.

Jos onnellisuudesta jotain voidaan tieteellisesti sanoa, niin ainakin se, että onnellisuus vaatii toimintaa muiden ihmisten kanssa. Sitä ei voi antaa, vaan sitä varten "vastaanottajan" pitää olla motivoitunut, eli jaksaa olla banaali. Muistaa ja jaksaa elää hyvin: syödä, juoda, liikkua, peseytyä, saunoa, rakastella ja kasvattaa hyvin. Pestä hampaat, muistaa mennä nukkumaan, jaksaa herätä. Onnellisuus on yhtälailla kiinni sekä geneettisistä ominaisuuksistamme, onnellisuuteen johtavien mahdollisuuksien avautumisesta että itse kunkin inhimillisistä kyvyistä vastata noihin mahdollisuuksiin.



Onnelliseen elämään on vaikeaa, ellei tavalliselle ihmiselle täysin mahdotonta, päästä yksin. Tämä asettaa meidät aivan uudenlaisten oikeudenmukaisuuskysymysten ääreen. Onko oikein opettaa lapset sosiaaliseksi samalla tarmolla kuin heidät opetetaan kuuliaisiksi istuttamalla heidät vuosiksi pulpettiin oppimaan olemaan paikallaan ja häiritsemättä muita? Onko oikein verottaa vapaa-aikaa? Onko oikein tukea hyveellistä toimintaa kuten auttavaisuutta, rehellisyyttä, luottavaisuutta ja anteeksiantavaisuutta? Onko oikein avata jakamisen piiriä ydinperheitä suuremmiksi? Eli onko oikein velvoittaa osallistumaan yhteiskuntaan muutenkin kuin verojen muodossa? Nykypolitiikan mukaan ei ole.