Ympäristötietoisuus Suomessa: Eva Heiskanen, Kuluttajatutkimuskeskus

1.       Miten käsitys ympäristöasioista on muuttunut 2000-luvun aikana?
Käsitys siitä, että  luonnonvarojen ja energian kulutus on ongelma itsessään, on alkanut hitaasti yleistyä. Se johtuu osin ilmastonmuutoksen noususta yleiseen tietoisuuteen, osin muista ongelmista jotka ovat yhtä vaikeasti ratkaistavia yksinkertaisin ’piipunpääkeinoin’, kuten biodiversiteetti. Eivät aivan kaikki vielä ajattele tällä tavalla ja ratkaisujen suhteen on eri käsityksiä (tehokkuus vs. kulutuksen vähentäminen). Mutta tämä näkemys on kuitenkin saanut yhä enemmän huomiota osakseen, jos verrataan vaikka 1980-luvun lopun ympäristökeskusteluun, jossa varsin yksittäiset asiat, esimerkiksi kemikaalit, olivat keskeisessä asemassa. 

Ilmastonmuutoksen nousu agendalla on ollut todella valtava muutos. Aloitin aihepiirin tutkimustyön 1991. Silloin ilmastonmuutos ei ollut välttämättä kaikilla listoilla ollenkaan. Esimerkiksi sen ajan elinkaariarvioinneissa ympäristöongelmina olivat esillä happamoituminen, rehevöityminen, kemikaalit ja jätteet. 

Ilmastonmuutos haastaa perinteiset ympäristönsuojelun keinot. Lisäksi monien ihmisten mielissä  se kietoutuu muihin globaaleihin ongelmiin (kuten öljyn raaka-aineiden ehtymiseen, ruokapulaan, sademetsien tuhoutumiseen); ihmiset tulkitsevat sen (mielestäni varsin oikein) saman maailmanlaajuisesti laajenevan kulutuksen ongelmien oireeksi.  
Samalla myös sosiaaliset kysymykset ovat nousseet jälleen ympäristökeskustelussa keskeiselle paikalle. Tuotannon ja kulutuksen tapoja kyseenalaistetaan fundamentaalisemmin.  
Tosin samaan aikaan elintasokin on noussut. Esimerkiksi asuinpinta-ala / henkilö on kasvanut vuoden 1990 31,4 m2:stä vuoden 2008 38,6 m2:iin.

2.       Mitä on muuttunut tämän johdosta omalla alallasi?

Keskustelu on siirtynyt yksittäisistä  ”haitallisista tuotteista” kulutuksen kokonaiskuormitukseen, hitaasti mutta varmasti. Erityisesti energiankulutuksen merkitys on kasvanut huomattavasti keskustelussa, samoin käytännön hankkeissa ja esimerkiksi tuotteiden mainonnassa.
Samalla on tosin kasvanut eräänlainen tekno-optimismi, joka on osin varsin paikallaan – tarjolla on paljon todella energiatehokkaita ratkaisuja, joita ei vain saada markkinoille riittävän nopeasti. Osin tekno-optimismi on täysin harhaa, koska ratkaisut ovat liian monimutkaisia, kalliita ja irrallaan arkipäivästä.

Ympäristöä säästävien innovaatioiden kehittämisen rinnalla – todella hitaasti tosin – on alettu hiljalleen ymmärtää, että innovaatiot on jotenkin sovitettava ja juurrutettava yhteiskuntaan. Toisin sanoen hiljalleen aletaan ymmärtää, että niitä ei voida vain kehitellä irrallaan laboratoriossa ja sitten ’kaataa’ yhteiskuntaan.

Toisaalta aivan viime vuosina on alettu myös (uudelleen) keskustella kaikenlaisista vaihtoehtoisista ’talousjärjestelmistä’ ja elämäntavoista, jotka lievimmillään ovat vaikkapa kyläkoulu, joka hankkii ruoat lähiympäristöstä tai lämpöyrittäjyys ja äärimmillään ovat erilaisia ekokyliä, vaihtopiirejä ja luomurenkaita. Tässä suhteessa ’valtavirta’ ja ’marginaali’ ovat mielestäni jonkun verran lähentyneet toisiaan.

3.       Millaisia kiinnostavia uusia ympäristöasioihin liittyviä käytäntöjä tai merkittäviä toimintatapoja on viimevuosina syntynyt tai yleistynyt? 

Syntynyt: varsin vähän  ”uutta taivaan alla”. Ehkä työpaikkojen ympäristöohjelmat ovat uutta, jota ei juurikaan ollut 1990-luvulla (muuta kuin ihan prosessiteollisuudessa) eikä sitä ennen. Sosiaalisuus ja sosiaalisten verkostojen merkitys on noussut viime vuosina, mutta se ei ole ihan uutta, vaan uusvanhaa.

Yleistynyt: reilu kauppa, auton yhteiskäyttö, maalämpö, matalaenergiarakentaminen, eettinen sijoittaminen ja monet, monet muut ’hybridit’ jotka yhdistävät useita eri toimintalogiikkoja.  

4.       Kerro vapaamuotoisesti merkittävimmistä  ympäristöasioihin liittyvistä aloitteista tai hankkeista, joissa olet viime vuosina ollut mukana?
Olen tutkija, joten en oli niin jännissä asioissa mukana, muuta kuin sivustaseuraajana. Olen viime vuosina koordinoinut Changing Behaviour –nimistä hanketta. Sen puitteissa olen käynyt keskustelemassa useita kertoja mm:

• Kaupunkien ekotukihenkilöverkoston kanssa
• Hiilineutraalit kunnat hankkeessa
• Energiatehokkuustoimikunnan työssä pitämässä useita luentoja/keskusteluja
• Tapaamassa Tampereen Ilmankos-hankkeen ja Varsinais-Suomen Valonian ihmisiä
• Yhteistyötä useissa eri muodoissa 4V-hankkeen kanssa
• Sitran Energianeuvonnon arkkitehtuuri-työryhmässä
• WWF:n Green Office-ihmisten kanssa

Oman hankkeemme pilottiprojektia on tehty Mynämäellä yhdessä Enespa Oy:n kanssa. Olemme yrittäneet edistää maalämpöä, vaihtelevalla menestyksellä, osana Hiilineutraalit kunnat –hanketta. Sen puitteissa olen myös yrittänyt edistää energiaa ja CO2 päästöjä säästävien lämmitystapojen rahoitusta.  
Ennen Changing Behaviour –hanketta johdin työpakettia Create Acceptance –nimisessä hankkeessa, jossa edistettiin uusituvaa energiaa. Se vahvisti ja konkretisoi näkemystäni ympäristöasioiden sosiaalisesta dynamiikasta ja sosioteknisten järjestelmien merkityksestä.  

5.       Millaisia lupaavia uusia avauksia ja hankkeita uskot syntyvän lähivuosina?  

Ympäristöasioiden sosiaalisuus ja juurruttamisen tarve nousee jo nyt monissa hankkeissa, kuten Ilmankos ja 4V. Se tuo ihan uudet vaatimukset hankkeiden tekijöille: jos yksilöihin vaikuttaminen on vaikeaa (ja osin hedelmätöntä), niin yhteisöihin ja sosiaalisiin verkostoihin vaikuttaminen, vaikka se onkin paras lähestymistapa, on vaativaa ja edellyttää uusia taitoja.  

6.       Miltä osin kehitys ympäristöasioiden hoidossa laahaa jäljessä? Millä  aloilla?

Tuhansissa asioissa. Ennen kaikkea siinä, että ei katsota tarpeeksi kokonaisia sosioteknisiä järjestelmiä. Esimerkiksi rakennuksia sosioteknisinä järjestelminä. Eri ihmiset käyvät ’kaatamassa’ sinne tekniikkaa ja eri ihmiset sitten yrittää muuttaa ihmisten tietoisuutta. Ei toimi.

Myös luonnonvarojen kulutuksen merkitystä ei ole vielä täysin sisäistetty. Eikä voidakaan, niin kauan kuin talous toimii näillä pelisäännöillä.