Ympäristötietoisuus Suomessa: Janne Hukkinen, Helsingin yliopisto

1. Miten käsitys ympäristöasioista on muuttunut 2000-luvun aikana? Mitä on muuttunut tämän johdosta omalla alallasi?
- Ilmastonmuutospolitiikan läpäisevyys. Aikaisemmin ilmastonmuutos oli vain yksi ympäristöongelma monien muiden joukossa. 2000-luvulla ilmastonmuutos on noussut globaalisti ympäristökysymyksen keskiöön siinä määrin, että se itse asiassa kehystää kaikkia muita ympäristöongelmia.

- Bioteknologia ja ympäristö. Bioteknologian kehitys on luonut ympäristönäkökulmasta jännitteen, joka voidaan kiteyttää kysymykseksi, onko bioteknologia ympäristöongelmien aiheuttaja vai ratkaisu.

- Ekotehokkuus ja rebound. Vielä 1990-luvun alkupuolella ympäristöpolitiikan ongelmattomaksi koettu tavoite oli lisätä ekotehokkuutta, eli kansantaloudessa tuotettujen palvelujen arvon suhdetta niiden tuottamisen aiheuttamaan ympäristökuormitukseen. Tultaessa 2000-luvulle on nähtävissä, kuinka ekotehokkuutta kriittisesti tarkasteleva nk rebound-ajatus loi jännitteitä ympäristökeskusteluun.

- Teolliset ekosysteemit. 2000-luvulla ovat yleistyneet tutkimukset, joissa teollinen ekologia muuttuu normatiivisesta deskriptiiviseksi käsitteeksi: esimerkiksi Suomen puunjalostusteollisuuden tai Kuolan niemimaan kaivannaisteollisuuden pitkän aikavälin evoluutiota voidaan kuvata teollisen ekosysteemin evoluutiona. Kehityskaari luo jännitteitä teollisten ekosysteemien mahdollisuuteen tarjota ratkaisuja ympäristöongelmiin. Jos käsite ei niinkään kuvaa miten asioita tulisi kehittää vaan miten asioilla on tapana kehittyä, voiko se itse asiassa tarjota ratkaisuja ympäristöongelmiin?

- Yritysten sosiaalinen vastuullisuus. Ekotaseet ja elinkaarianalyysit ovat 2000-luvulle tultaessa laajentuneet yritysten sosiaalisen vastuullisuuden ohjelmiksi, joissa ympäristökysymysten ohella korostetaan yritysten laajaa vastuuta myös yhteiskunnallisisssa ja työoloihin liittyvissä kysymyksissä.

- Asiantuntijuuden ja osallistumisen laajentuminen. Osallistumista koskevassa tutkimuksessa on alettu korostaa muodollisten osallistamiskäytäntöjen riittämättömyyttä. Monien osallistumistutkijoiden mukaan asianosaisten ”kuuleminen” ei riitä, vaan heitä olisi pikemminkin ”kuunneltava” asiantuntijoina.

2. Millaisia kiinnostavia uusia ympäristöasioihin liittyviä käytäntöjä tai merkittäviä toimintatapoja on viimevuosina syntynyt tai yleistynyt?
- Kuluttajalähtöiset protestit ja impulssit (porkkanamafia jne.).

- Lähiruoka.

- Ympäristökasvatuksen voimistuminen kouluissa, mikä saattaa olla yksi tehokkaimmista muutosvoimista.

- Tuotteiden alkuperäketjujen selvittäminen ja esittäminen kuluttajille.

- Kiellot eivät ole kuolleet suomalaisessa regulaatiossa, vrt esim tupakointikiellot ja tupakoinnin häviäminen julkisista tiloista. Vastaavaa kieltoperiaatetta voitaisin soveltaa moniin ympäristöregulaation kysymyksiin.

3. Kerro vapaamuotoisesti merkittävimmistä ympäristöasioihin liittyvistä aloitteista tai hankkeista, joissa olet viime vuosina ollut mukana?
- Tutkijakirje MMM:lle Lapin vanhojen metsien hakkuiden lopettamiseksi 2005-6.

- Tutkijakirje kansanedustajille ydinvoimaäänestyksen alla 2010.

- Sitran Helsinki Design Lab hiilineutraalin Suomen luomiseksi 2010.

- High level advisory group on EC 7th framework programme environment and climate research, 2008-.

- Tutustuminen Lapin maankäytön kiistoihin ja Suomen valtion harjoittamaan uuskolonialismiin Lapissa 2000-luvulla; vaatimattomat pyrkimykset korjata tilannetta.

4. Millaisia lupaavia uusia avauksia ja hankkeita uskot syntyvän lähivuosina? Miltä osin kehitys ympäristöasioiden hoidossa laahaa jäljessä? Millä aloilla?
- Laman vaikutus ympäristöpolitiikkaan. Syksyllä 2008 alkanut globaali finanssikriisi on nostattanut elvytyspakettien aallon. Periaatteessa suuret elvytyshankkeet voisivat toimia yhteiskunnan ekologisen rakennemuutoksen ajureina esimerkiksi ruokkimalla palveluintensiivistä kulutusta, luomalla kevyttä ja joukkoliikennettä suosivaa infrastruktuuria ja edesauttamalla uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvaa energiahuoltoa. Todellisuudessa mahdollisuus on kuitenkin jäänyt käyttämättä. Kun laman nopeus on yllättänyt valtion toisensa jälkeen, elvytys on seurannut epätarkoituksenmukaisia perinteitä. Koska vahvasti integroitunut maailmantalous tulee todennäköisesti tulevaisuudessakin kokemaan nopeita ja laajoja heilahteluja, olisi tuleviin lamoihin varauduttava ennakkosuunnitelmilla ekologisen rakennemuutoksen varmistavasta elvytyksestä.

- Talouden ja hyvinvoinnin mittareiden uudelleenarviointi. Vuoden 2009 globaali talouslama on ympäristösektorilla herättänyt uudelleen jo 1970-luvulla ympäristökysymystä hallinneen keskustelun nollatalouskasvusta. Laajemmin on kysymys talouden ja hyvinvoinnin mittaamisesta. Laman aikana kysymys kristallisoituu kuluttajan kannalta paradoksaalisissa uutisissa, joissa toisaalta korostetaan kotimaisen kulutuksen tärkeyttä laman voittamisessa, toisaalta taas kulutuksen vähentämisen tärkeyttä ilmastonmuutoksen voittamisessa. Kun lisäksi mm tilastotieteellinen ja behavioristinen talouden tutkimus ovat osoittaneet, että talouden ja hyvinvoinnin kasvu eivät monesti kulje käsi kädessä, on selvää, että talouden ja hyvinvoinnin mittaristoja on lähitulevaisuudessa parannettava huomattavasti. Positiivista asiassa on, ettei kehitystyön tarvitse lähteä puhtaalta pöydältä, vaan lähtökohtana on laaja valikko 1970-luvulta lähtien kehitettyjä ja sittemmin unohdettuja vaihtoehtoisia mittareita.

- Katastrofit ja luotettava hallinta. Ilmastonmuutoksen aiheuttaman luonnonmullistukset ovat viime vuosien empiirisen todistusaineiston valossa osoittautumassa IPCC:n skenaarioita huomattavasti nopeammiksi ja dramaattisemmiksi. Ilmastonmuutoksen torjuntatoimien jako adaptaatioon ja mitigaatioon alkaa menettää merkitystään, kun adaptaatio suuriin muutoksiin, joskus jopa katastrofeihin, muodostuu normaaliksi osaksi kaikkia toimenpiteitä. Luotettavuuden merkitys kaikessa ekosysteemihallinnassa korostuu. Tähän asti vain laajoihin teknologisiin järjestelmiin keskittynyt luotettavan riskienhallinnan tutkimus alkaa levittäytyä myös ympäristösektorille. Kysymys kuuluu: kuinka hallita luotettavasti ihmisen vahvasti dominoimia ekosysteemejä?

- Ilmastonmuutospolitiikan suuret projektit. Ilmastonmuutoksen ja globaalin maailmantalouden muutoksen nopeus on nostanut ympäristöpolitiikan keskiöön Kioton mekanismien hitauden ongelman. Vapaaehtoisissa sopimuksissa ja taloudellisissa ohjausinstrumenteissa ei sinänsä ole mitään vikaa, jos ihmiskunnalla olisi 50 vuotta aikaa hienosäätää ja optimoida niitä. Tätä aikaa ei kuitenkaan ole, vaan nykyistä huomattavasti radikaalimmat kasvihuonekaasupäästöjen rajoittamistoimet olisi pitänyt aloittaa jo vuosia sitten. Selviytymiskeinoksi on esitetty Manhattan-, Apollo- ja vihreän vallankumouksen ohjelmien kaltaisia massiivisia teknologiainvestointeja lähinnä uusiutuviin energiamuotoihin. Myös suomalainen ympäristöpolitiikka ja erityisesti kansallinen teknologia- ja innovaatiorahoitus joutuvat reagoimaan näihin haasteisiin.

- Energiapoliittiset valinnat ilmastonmuutoksen paineessa. Suomen kansallinen energiapolitiikka on vastannut ilmastonmuutoksen haasteisiin pääasiassa lisäydinvoimalla. Panostaminen tällaiseen massiivista resursointia edellyttävään laajaan teknologiseen järjestelmään syö samalla resursseja vaihtoehtoisilta energiamuodoilta, kuten tuuli- ja aurinkovoimalta. Asetelma tulee lähitulevaisuudessa polarisoitumaan ympäristöpolitiittisessa mielessä mm seuraavilla tavoilla. Ydinvoima edellyttää keskitettyä sähkönjakelujärjestelmää, kun taas monet uusiutuvat energiamuodot mahdollistavat myös hajautetun jakelumallin. Hajautetut mallit ovat vähemmän alttiita laaja-alaisiin sähkökatkoksiin, joille jakeluverkko tulee altistumaan ilmastonmuutoksen myötä vaikeutuvissa sääoloissa. Lisäksi on mahdollista, että energiaintensiivinen metalli- ja puunjalostusteollisuus kaikkoavat lähivuosina ulkomaille, jolloin ydinsähköstä tulee vientiartikkeli. Asetelma nostaa luultavasti kansalliseksi ympäristöpoliittiseksi jännitteeksi kysymykset ydinenergian piilosubventiosta, joka sisältyy sekä kansalliseen päätökseen korkea-aktiivisen ydinjätteen varastoinnista Suomeen että ydinvoimaloiden suuronnettomuuksien täysimääräiseen vakuutuskelvottomuuteen: ydinsähkön vienti implikoi kummassakin tapauksessa kansallista subventiota vientiteollisuudelle.

- Jätepolitiikan prioriteettien uudelleenarviointi. Niin kansallisen kuin EU-tasonkin jätepolitiikkaa on jo vuosikymmeniä hallinnut tavoitepriorisointi, jonka mukaan ensisijaisesti pyritään vähentämään jätteen määrää, toissijaisesti kierrättämään jätettä ja vasta näiden jälkeen loppusijoittamaan jäte. Samalla on kuitenkin lukuisissa tutkimuksissa todettu empiirisesti, että ykkösprioriteetti, eli jätteen vähentäminen, on systemaattisesti huonoimmin toteutunut jätepolitiikan tavoite. Totuttu tavoitepriorisointi on tullut tiensä päähän. Teollisen toiminnan tuloksena tähän mennessä jo kumuloitunut ja yhä kiihtyvällä vauhdilla kumuloituva tarpeeton ainemäärä on yksinkertaisesti saatava tavalla tai toisella hyödynnettyä. On todennäköistä, että jätteen raaka-ainekäytön yksityiskohdat tullaan yhä enemmän ratkaisemaan tapauskohtaisen järjestelmätarkastelun tuloksena. Tällöin ei tietyn jätejakeen hyödyntämiselle voida antaa yksiselitteisiä ohjeita, vaan pyritään optimoimaan se laajempi teollinen ekosysteemi, johon kyseinen jätejae kuuluu.

- Uudet teknologiat ja ympäristöregulaatio. Uudet nano-, bio- ja informaatioteknologiat ovat alkaneet läpäistä markkinat vauhdilla, joka on ajamassa ympäristöregulaattorit kiusalliseen sivustakatsojan rooliin. Toisaalta terveys- ja ympäristötoksikologiset tutkimukset antavat perusteltuja syitä olla huolissaan monista kulutustavaroihin sisältyvistä nanomateriaaleista, koska niillä on osoitettu olevan kyky läpäistä esimerkiksi kaikki ihmisen biologiset turvamuurit. Toisaalta tutkimukset ovat vielä niin alustavia, ettei niiden pohjalta voi tehdä sen kaltaisia riskinarviointeja, jotka oikeuttaisivat regulaatioon. Kemikaaliregulaatiokaan ei tule kysymykseen, koska nanomateriaalit ovat kemiallisessa mielessä ”harmittomia”, kuten hiiltä tai titaania. Ympäristöregulaatiossa on nähtävissä merkkejä siitä, että julkinen intressi ja varovaisuusperiaate kuitenkin edellyttävät jonkinasteisia toimenpiteitä uusien teknologioiden ja materiaalien suhteen. Toimenpiteet eivät luultavasti ole perinteistä regulaatiota vaan liittyvät enemmänkin varovaisuusperiaatteen toteuttamiseen tutkimuksessa ja tuotekehityksessä. Nanoteknologian ohella vastaavia kysymyksiä nostanevat mm kasvintuotannon geenimanipulaatio ja informaatioteknologian mahdollistama kansalaisten kulutuskäyttäytymisen yksityiskohtainen monitorointi, joilla molemmilla voidaan potentiaalisesti hyvin tehokkaasti säädellä ekosysteemipalvelujen käyttöä.

- Ekosysteemipalvelujen turvaaminen. Ympäristökysymystä 1970-luvulla hallinnut keskustelu luonnonvarojen riittävyydestä on 2000-luvun tultaessa muuttunut kysymykseksi ekosysteemipalvelujen määrästä ja laadusta. Ekosysteemit ovat globaalille maailmantaloudelle perusinfrastruktuuri, jota ilman mikään muu talouden osa-alue ei toimi. Ekosysteemipalveluiden yksityiskohdat kuitenkin muuttuvat ajassa, mistä seuraa muutospaineita myös tutkimus- ja kehitystyölle. Suomessa tällaisia ekosysteemipalvelujen näköpiirissä olevia muutoksia ovat mm metsien tarjoamat ekosysteemipalvelut. Tähän asti Suomen metsät on nähty lähinnä puunjalostusteollisuuden raakakuitupuutarhana. Puunjalostusteollisuuden vähentyessä Suomessa on selvää, että metsän ekosysteemipalveluja aletaan arvostaa laajemmin kuin pelkkänä kuiduntuotantona, esimerkiksi biodiversiteetin ylläpitäjänä, hiilivarastona, elämysten tuottajana ja saamelaisen alkuperäiselinkeinon eli poronhoidon turvaajana. Samoin veden tarjoamat ekosysteemipalvelut laajenevat pelkästä käyttövesi- ja vesivoimapalvelusta laajempiin biodiversiteetin ylläpitopalveluihin. Suomen suot lakkaavat olemasta pelkkiä energiaturvevarastoja ja alkavat tarjota sekä biodiversiteetin ylläpitoa että tulvasuojelua. Lapin maankäyttökiistat tarjoavat keskeisen tutkimuskentän näiden muutosten ymmärtämiseen.

- Monitasoisen ja –sektorisen ympäristöhallinnan operationalisointi. Modernit ympäristöongelmat levittäytyvät tyypillisesti yhteiskunnan sektoreiden poikki ja leikkaavat useita hallinnan tasoja. Lähivuosien keskeisiä haasteita tulevat olemaan monitasoisen ja –sektorisen ympäristöhallinnan (environmental governance) parempi ymmärrys ja operationalisointi. Asetelmaa voidaan hahmottaa moniulotteisten jännitteiden avulla. Toisaalta hallinnan järjestelmät ovat niin monimutkaisia, että niitä voidaan ymmärtää ja hallita vain hajautettuina ja itseohjautuvina järjestelminä, joissa oppiminen tapahtuu tekemällä; toisaalta samat järjestelmät ovat niin vahvasti toisiinsa kytkeytyneitä ja usein niin riskialttiita, että niiden hallinta edellyttää keskitettyä ja suunnitelmallista ohjausta, jota tukee vahva ymmärrys toimenpiteiden syy-vaikutussuhteista. Ympäristöalan tutkimus- ja kehitystyön haaste on löytää ratkaisuja, joilla nämä ristiriitaiset paineet voidaan sovittaa yhteen.

- Suomen yliopistot laahaavat globaalisti viimeisessä jälkijunassa uuden sukupolven monialaisten ympäristöammattilaisten koulutuksessa. Kysymys on vanhoista tieteenalakohtaisista valtarakenteista, jotka eivät yliopiston sisäisin voimin tule muuttumaan. Yliopistojen uudet hallitukset, joissa on ulkopuolisia jäseniä, tarjoavat mahdollisuuden muutokseen. Tähän asti hallitukset ovat kuitenkin toimineet näkymättömästi.